2. It's cold and loveless, I won't let you be denied

som muzika! ►

 Kuten joka aamu, seisoin peilin edessä siistien itseäni yön jäljiltä. Hämärässä valossa oli huono nähdä itseään, mutta siihen täytyi tyytyä. Olin tehnyt näin joka aamu siitä asti kun huomasin Jensenin uudessa valossa. Ennen vankilaan päätymistäni olin ollut hyvin tarkka ulkonäöstäni. Nyt ties kuinka vanhat meikit ovat jääneet kasvoihin, kun harvoin saa tarvikkeita mistään. Vanhempani toivat aina jotakin pientä ehostustarviketta tullessaan käymään.

 "hei rumilus, turha sun on siellä tälläytyä, ei susta tykkää kukaan muutenkaan" huusi Roxie käytävän toiselta puolelta, kun oli nähnyt minut taas peilin edessä. Tuo nainen alkoi pikkuhiljaa ottaa aivoon. Mitä hänellä minua vastaan oli, sitä ei tietäisi erkkikään.

 "Ole sinä vain hiljaa..." mutisin hampaita pestessäni. Olin päättänyt alusta lähtien että en päästäisi itseäni enempää rappiolle, kuin silloin olin. Vaikka no, vankitovereiden tupakan poltto oli tarttunut minuunkin.
Siinähän kellastuu hampaat. Ja lopulta kuolee. Mutta se ei ollut senhetkinen murhe.

 Olin jo odottelemassa vartijaa joka päästäisi minut ulos. Tänään ei ollut mitään erityistä, paitsi että tänään oli sukulaisten vierailupäivä! Mietin tulisiko isä, sillä hän on entinen armeijan sotilas ja haluaa vain ehdotonta kuria ja täydellisyyttä. Ja minä kun olin musta lammas hienossa perheessämme.

 "Huomenta. Vanhempasi ovat juuri tulossa, he käskivät minun ilmoittaa" Jensen sanoi hieroessaan niskaansa hämillisesti. Nyökkäsin ja odotin koska hän päästäisi minut ulos. "Ainiin.." hän muisti asian yhtäkkiä ja rämpläsi avaimen kanssa oveni auki.

*

 Vanhempani olivat saapuneet. Isäkin, ihme ja kumma. Äiti oli ensin tervehtinyt minua iloisesti ja ohjannut istumaan. Isäkin hymyili hieman ja tervehti minua myös. Nämä tapaamiset saivat minut kaipaamaan tavallista kotielämää, vaikka en asunutkaan äidin ja isän luona.

"Miten menee?" äiti aloitti kysymällä. "Ihan hyvin, mitä typeriä asioita nyt pari täällä.. Ihan tavallista" vastasin hymyilemällä väkisin.
"Roxie, Jensen, tämä koko paikka, kaikki päin persettä. Olen vankilassa hei! " ajattelin närkästyneenä. Mutta eihän se ollut äidin vika.
"Poltatko sinä tupakkaa nuori neiti?" isä älähti nopeasti. "Haiset kuin mikäkin pahainen teini!" Nolostuin.
"No joo.." mumisin vastaukseksi. Isä hymähti.
"Sehän on rahvaanomaista ja muutenkin typerää! Jos minä olisin poltellut, olisinko vielä tässä?"
"Kulta, itseasiassa silloin palvelusaikanasi polttelit parit sikarit aina kuukaudessa" äiti sanoi toppuutellen.
Isä meni hämilleen ja hymähti vain.

 "Noh, toimme sinulle vähän tarvikkeita, vartija kyllä tarkasti ne jos joku alkaa utelemaan" äiti kertoi pirteänä. Helpotus. Olin helppo lapsi, materialismionnellisuus sitä parhainta, vaikka tavarat olisivatkin vanhoja mutta saat ne takaisin.

"Menen autoon, tule pian. Lea, pysy kovana" isä mutisi ja lähti kohti ovea.
 "Noh.. Pidä huoli itsestäsi" äiti sanoi lopulta.
 Nyökkäsin ja halasin häntä nopeasti. Ja pian he olivatkin jo menneet.
Olin hieman alakuloinen ja ajattelin mennä ulos hieman voimistelemaan.

*

Mutta mitäs ulkoa löytyikään. Roxie, joka hyökkäsi pian kimppuuni tavalliseen tapaansa.
"Jaa säkö muka pääset pois? Et sä ansaitse sellasia, oot pelkkä nössö!" hän ärisi ja tökki minua sormellaan rintaani. Se sattui vähän.

 "Joo pääsen, pääsen. Jätä minut rauhaan!" älähdin nopeasti. Roxie vain naurahti pilkallisesti ja lähti menemään. Odotin todellakin kotiin pääsyä. Uutta alkua.

*
Sinä yönä näin omituista unta. Se oli täysin väritön, lukuunottamatta punaista pukuani ja saman värisiä kenkiäni...

 Unessa liikehdin sulavasti, voimistelutyyliin. Ojentelin itseäni eri ulottuvuuksia kohti, tunsin olevani höyhen.
Oli aivan hiljaista, tähdet ja kuu muodostivat valokeilan päälleni.

 Liikkeet tuntuivat tutuilta, ja muistin yhtäkkiä niiden olevan sama sarja, minkä suoritin epäonnistuneesti kymmeniä vuosia taaksepäin. Tämä kohta aiheutti ahdistusta, mutta suoritin toiseksi viimeisen liikkeen. Sen jälkeen en kyennyt tekemään finaalia. Jähmetyin maahan istumaan.

 Pian kuulin askeleita takaani, ja kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin kuin pienet hiiret kilpasilla. Raskaat askeleet pysähtyivät taakseni, ja lämpimät kädet laskeutuivat olkapäilleni, nostaen minut pystyyn.

Se oli Jensen. Hänellä oli punainen takki, uneeni sointuva.

Jensen kaappasi minut syleilyynsä. "Minun täytyy lähteä. Emme voi olla yhdessä" hänen äänensä kuiskasi pehmeästi. 

"Ei, älä mene!" tarkoitukseni oli huudahtaa mutta ääneni valui tyhjiin kuin tiimalasin hiekka.

 "Minun täytyy" hän sanoi ja suuteli minua pikaisesti. Hänen huultensa makea maku jäi huulilleni kihelmöimään.
Halusin lisää näitä suloisia suudelmia, mutta tämä oli vain uni.

 Lopulta hän kääntyi, ja lähti pois. Olisin lähtenyt hänen peräänsä, mutta jalkani olivat kuin naulittuina maassa. Yritin huutaa, mutta ääntä ei kuulunut.

 Silloin heräsin meteliin. Mumisin epämääräisesti jotakin,  pettyneenä ja hieman surullisena unestani. Mutta oli aika nousta, vaikka olisin halunnut jäädä uneeni, kauniiseen ja vankilattomaan.

 "Herätys! Saat uuden sellikaverin tänään" toinen vartijoistamme, Adam ilmoitti yhtäkkiä. Sepäs tulikin ihan puskan takaa. Sellikaveri?

"Mutta eikös meillä ollut yksi vapaa sellikin?" kysyin hieman närkästyneenä. Oma rauha, paras rauha, ties jos uusi tulokas olisi samanlainen kuin Roxie...
"Se on epäkunnossa" Adam ilmoitti, avasi oveni ja lähti tiehensä.
No, jos kerran saisin uuden sellikaverin, näyttäisin sille kuka on pomo..